Eihän elämä ole pelkkää paskaa. Niin kuin se ei ole aina pelkkää ruusuilla tanssimista tai happily ever after kun on löytänyt yhden hyvän rakastajan. Joskus silloin, kun oli vielä nuori ja katsoi disneyelokuvia siskojen kanssa, saattoi herkemmin tällaisella pimeällä elämänkaudella uskoa siihen, että valoisammat ajat tulevat vielä. Että prinssit tulevat prinsessansa luokse, asiat sujuvatkin hyvin useammin kuin kerran viikossa, jonain keväänä lumet todella sulavat maaliskuussa ilman takatalvea ja sateenkaaren päästä löytää jos ei aarteen, niin ainakin leveän hymyn.

  Muistan kuinka minulla oli lukiossa yksi kevätlukukausi, jolloin olin aina iloinen. Todella tunsin itseni onnelliseksi sen kevään jokaisena aamuna, nautin elämästäni, heräsin hymyillen enkä tuntenut itseäni voimattomaksi iltaisin. Tai jos tunsin voimattomuutta niin jollain kummallisella tavalla sekin tuntui silti hyvältä. Olin kaikin puolin tyytyväinen. Siitä tämä silloinen onnellisuuden tunne saattoi lopulta kiikastaakin. Se, että tunsin itseni iloiseksi jatkuvasti ei tarkoita sitä, että olisin todella ollut hymy pyllyssä koko kevään ajan ja elänyt kuin päässäni olisi soinut loputon musikaalikohtaus fanfaareineen. Päinvastoin juuri niiden kolmen kuukauden aikana ehdin käydä läpi hyvin monenlaisia tunteita: olin ihastunut, onnellinen, jännittynyt, ahdistunutkin ja lopulta petetty ja jätetty. Mutta positiivisen mielialan säilymisen salaisuus vaikeinakin hetkinä olivat ystävät ja perhe, joille saatoin näyttää tunteeni. Huutaa kun tuntui siltä tai halata, kun teki mieli läheisyyttä. Tunteiden ja mielen tasapaino tuli siitä, kun kaikkia tunteita sai näyttää ja osoittaa.

  Tosiaan, elämä ei siis tule olemaan ikuisesti pelkkää loskasäätä, märät sukat, paskaa niskassa ja kädet sidottuina selän taakse. Joskus vain ateistinkin täytyy nousta miettimään sitä mahdollisuutta, että entä jos näkymättömissä onkin joku vahvempi taho, joka on suunnitellut kaiken etukäteen. Tämä talvi nimittäin on tuntunut aika vahvasti siltä, että joku siellä keilaa mun jalkoja valtavalla keilapallolla ja välillä osuukin. Aina kun olen päässyt urheana nousemaan ylös loskasta, jostain taas tulee pallo minua kohti ja yritän olla kaatumatta. Tämä viikko on ollut rauhallinen siihen nähden, että viime perjantaina pohdin olenko alkoholisti seuranani sekä valkkari että punkku, minulta oli ryöstetty pyörästä rengas, opiskelen alaa mistä en tiedä haluanko opiskella, mutta en kuitenkaan tiennyt mitä muutakaan haluaisin tehdä ja minulla oli kylässä ystäväni, joka söi kaikki ruokani. Tällä viikolla olen todennut, etten ole alkoholisti vaikka rakastan punkkua. Haluan myös opiskella alaani ja myös valmistua. Pyörä on edelleen hajalla ja keskustassa, mutta oikeastaan siitä tulee vain mieleen Scandinavian Music Groupin Kaunis Marjaana.

  Tänään päästyäni töistä aurinko tuli vihdoin taas esiin ja päätin ottaa elämääni niskasta kiinni. Kaupassa soitin ystävälleni ja kerroin leipovani pannukakkua. Mukanani ajatus siitä, että kun kaikki menee päin mäntyä niin paista pannukakku. Tarkoitus oli juoda punkkupullo kaverini varastosta, syödä pannaria ja katsoa jokin hyvä toimintaelokuva. MUTTA jälleen elämälläni oli minulle selkeästi parempia suunnitelmia. Odottaessani ystävääni tyhjät viinilasit pöydällä ja kermavaahto vatkattuna, tulikin tekstiviesti. Ystäväni oli joutunut onnettomuuteen ja häntä oltiin kiikuttamassa sairaalaan. Ei mitään vakavaa, vain pari haljennutta etuhammasta, mutta illan suunnitelmat on nyt peruttu. Minulla on täällä pellillinen pannukakkua, läjä kermavaahtoa, inkivääriteetä ja New Girl.

  Rehellisesti. Ensireaktioni oli tyypertyminen kun pistin lasit takaisin kaappiin ja aloin kauhomaan järjettömiä määriä vaahtoa pannukakulleni. Sammutin kämpästä valot, aukaisin Netflixin ja jäin tuijottamaan sitä teeni ja leipomusteni kanssa. Päätin kuitenkin, että en masennu. Ajatukseni oli hieno, kun halusin leipoa ja jakaa herkut ystäväni kanssa. Siihen saattoi olla jokin muukin syy kuin oma painonhallinta. Ja kyllä, onhan tätä paskaa satanut päälleni koko talven ajan jatkuvalla syötöllä, mutta MITÄ SIITÄ? Jos joku korkeampi taho on kerta päättänyt, että minun elämäni tulee tässä vaiheessa oleman hankalaa jopa kamalaa ja täynnä sitä itteään, niin MITÄ SITTEN? Mitä vittu siitä, että elämä on paskaa? TIIÄTTEKÖ ITSEASIASSA MITÄ? MINÄPÄ AION HYMYILLÄ TÄLLE KAIKELLE PASKALLE. JA NÄYTTÄÄ SILLE OIKEIN PERSETTÄ. EN EHKÄ JAKSA OLLA IKUINEN OPTIMISTI JA USKOA PELKKÄÄN HYVÄÄN, mutta voin hymyillä ja nauttia edes tästä auringonpaisteesta. Että vaikka tätä lantaa sataa niin en minä siihen hajuun kuole. Sen sijaan aukaisen sateenvarjon. Satakoon, mutta suhtaudun siihen uudella tavalla. Aion keskittyä enemmän elämään ja vähemmän paskaan. Vaikka se viinipullo oli kyllä hyvä idea!