Muistan kuinka joskus teininä luin jostain teinilehdestä artikkelin siitä, kuinka saada enemmän rakkautta elämäänsä. Ajatus oli, että kuinka nuori nainen saa enemmän romantiikkaa elämäänsä ilman miestä tai kumppania. Vaikka aihe oli naurettava, olivat vinkit mielestäni suloisia ja toimivia. Täytyi muun muassa kuunnella enemmän romanttisia kappaleita, mikä ei ollut kamalan vaikeaa tässä poppikulttuurissa, ja kuvitella olevansa laulujen "hän". Piti myös ostaa niitä magneettikirjaimia ja kirjoittaa niillä söpöjä viestejä perheenjäsenille. Kavereille neuvottiin tehtävän pikkuyllätyksiä niin kuin Amélie ja olla kertomatta, kuka yllätyksen jätti. Yleensä ystäväni kuitenkin arvasivat, että kuka oli kyseessä ja laittoivat minulle tekstiviestejä, missä luki kiitoskiitoskiitos ja pienempi kuin kolme.

  Tuntuihan tuo kaikki mukavalta, ihanaltakin ja se sulostutti elämää. Edelleen mietin, että noissa ideoissa ei ole mitään pahaa. Ne ovat oikeastaan oikein toimivia, jos haluaa elämäänsä enemmän auringonpaistetta ja vaaleanpunaista hehkua. Minulla vain oli monen vuoden pituinen kausi, kun en sitä halunnut. Olen oikeastaan vältellyt vakavia romanttisia suhteita hyvin taitavasti ja onnistunut hankkimaan ympärilleni vain monimuotoisia miessotkuja ilman lopullista parisuhdetta. Monet ystäväni, niin ne sinkut kuin nekin, jotka ovat olleet monta vuotta toimivassa parisuhteessa, ovat saaneet hyvät huumoripläjäykset seikkailuistani ja monista mokistani. Minulle sanotaan aina, kuinka vietän jännittävää elämää, miten minun kanssani aika ei käy pitkäksi ja että kaikki voisivat aina kuvitella kuinka minun kanssani varmasti keksisi vaikka mitä mielenkiintoista tekemistä.

  Tämäkin on tuntunut mukavalta, koska mieluummin olen mielenkiintoinen kuin tylsä ihminen. Ja kuka meistä ei olisi? Mutta olen kuitenkin alkanut myös kyseenalaistamaan näitä minun sotkujani. Sitä, mikä tarkoitus niillä on. Olen huomannut, että minulla on hankaluuksia sitoutua enää keneenkään, koska minulla on vielä niin paljon vanhoja juttuja, joita en pysty tai halua unohtaa ja jotka haittaavat uusien tuttavuuksien jäämistä elämääni. Olen viime aikoina pyrkinyt sulkemaan vanhoja ovia sitä mukaa, kun olen avannut uusia. Jotta liian moni ovi ei jäisi yhtä aikaa tuuleen paukuttamaan oven karmeja. Koska ennenkaikkea jatkuvat ihmissuhdeongelmat ovat aiheuttaneet minulle turhaa päänvaivaa, tuhansia kysymyksiä ilman vastauksia, liikaa sitä akkadraamaa mistä tulee mieleen vain someecards, stressiä ja unettomia öitä. Kuka hullu haluaa elää näin elämäänsä?

  Totesin tässä jokin aika sitten, että minulla on ongelma. Sitoutumisongelma. Koko talven olen yrittänyt sulkea vanhoja ovia ja polttaa mädäntyneitä siltoja alas. Olen tarttunut uusiin tuuliin ja elänyt uudessa toivossa. Olen tuonut uudelleen romantiikan elämääni. Sen sijaan, että vastaan kännykkääni coolisti "no kerro", vastaan aina kutsuen soittajaa rakkaaksi. Sama se, onko kyseessä ystävä, perheenjäsen tai jotain enemmän. He kaikki ovat minulle rakkaita ihmisiä, miksi en voisi kutsua heitä siksi. Ja se tuntuu hyvältä! Kirjoitin tänään myös ensimmäisen runoni sitten vuosiin. Uskallan välillä rauhoittua ja jäädä kuuntelemaan vain rakkauslauluja yksikseni. Vaikka sydämestä ei koskaan tila lopu, niin silti joskus vanhojen asioiden säilyttäminen siellä voi aiheuttaa tukoksia. Tunnen päässeeni joistain näistä tukkeista eroon.

  Kävellessäni yöllä takaisin kotiin jään tuijottamaan tähtiä. Jään myös nauttimaan auringon paisteesta ja sen noususta ja laskusta. Olen todennut, että elämästä nauttiminen on rakkautta. Jokainen, joka nauttii elämästään päivittäin, edes jostain pienestä asiasta, kokee kylkiensä sisuksissa rakkautta. Sellaisen nautinnon piston, mikä tuntuu niin hyvältä, että voisi olla tyytyväinen elettyyn elämäänsä, vaikka kuolisi juuri siihen. Jos haluaa elää elämäänsä täysillä, täytyy rakastua siihen. Toitotan usein itselleni "Ihastu elämään." Se on kai eräänlainen mottoni. Ja se toimii.