En tiedä onko teistä kellään yhtään naisystävää, joka olisi hurahtanut johonkin. Tällä "jollakin" tarkoitan nyt sisustamista. Tai ruukkukasveja. Jos niitä kasveja on erityisen paljon, niin paljon että ne täyttävät hänen parvekkeensa, niin tarkoitan myös ruukkukasveja. Naisihminen, joka on täysin hurahtanut sisustamiseen tai ruukkukasveihin. Johonkin sellaiseen, mitä on hänen asunnossaan ja voidaan sanoa, että hän keräilee niitä. Keräilee sisustuselementtejä, panostaa keittiöön erityisen paljon ja hankkii sinne kaikkea uutta tai täyttää olohuoneensa ja parvekkeensa ruukkukasveilla. Sellainen on mielestäni erittäin hurahtanut ihminen. Sellainen, joka pettää itseään.

  Jos olet tällainen naisihminen, joka sisustaa asuntoaan jatkuvasti, "harrastaa sitä" ja vieläpä kirjoittaa siitä blogia, niin tervemenoa. Varoitan, tämä voi mennä henkilökohtaisuuksiin. Ei niin, ettenkö uskoisi teidän olevan upeita tulevia vaimoja ja rakastavan nahkasohvia, mutta en vain ymmärrä sellaista. Vihaan sellaista. Kaikkein pahimmalta tuntui se, että tänään juuri minä itse mietin, että pitäisiköhän hankkia ruukkukasvi huoneeseeni. Jokin oikein kiva yrttikasvi, mitä paijata. Tuijotin tulevan ruukkukasvin paikkaa, katostani roikkuvaa hyödytöntä koukkua, ja mietin mielessäni, että MIKÄ HELVETTI MINUA VAIVAA? Minä, jos kuka, tapan kaikki kasvit. Kaikki, missä on vihreää, niin yrtit kuin ennen pitkää myös jääkaapissa muhivat kurkut ja lehtisalaatit, ne kaikki kuolevat tai mädäntyvät läheisyydessäni. Minulla on sellainen vaikutus vihreisiin eliöihin. Minä tapan ne. Jos kaikki vihreät kasvit oppisivat nyt puhumaan ja alkaisivat tuomita ihmisiä yksi kerrallaan kaikista kärsimyksistään, niin minä olisin listan kärjessä epäekologisten tehtaiden pomojen ja poliitikkojen kanssa. Kaikista niistä rikkeistä, mitä olen tehnyt kasvikunnalle siitä asti kuin sain ensimmäisen murattini alakoulussa, minut tuomittaisiin elinkautiseen ja ehkä jopa kuolemaan.

  En tiedä myöskään sitä, että oletteko huomannut miksi naisystävänne sisustaa? Jos teillä siis on tällaista ystävää. Hän käy ahkerasti töissä ja sen lisäksi, että hän laittaa ansaitsemaansa rahaa säästöön, hän käy myös ahkerasti niin viihteellä mutta myös erilaisissa sisustusliikkeissä. Aina kun kuljette kaupungilla yhdessä hän ei voi vastustaa Decoran tai Marimekon sisustusikkunoita. Kaikki kuvioidut tyynyt, verhot ja lasimaljat ovat vain kerrassaan niin ihania, että niiden eteen täytyy pysähtyä. Jos hänen palkastaan yksi neljäsosa menee säästötilille, niin toinen neljäsosa menee aina näihin kauppoihin ja Ikeaan, missä hänen on päästävä käymään vähintään kerran kuussa.

  Sisustaminen (ja ruukkukasvit) on keräilyä, mikä on piilotettu hyväksytyn verhon taakse. On ok, että talo näyttää upealta, kaikki pinnat kiiltävät ja huonekalut vaihdetaan vähintään kolmen vuoden välein. Ihan tavallista, että aina kun tulet käymään ystäväsi luona uudelleen, siellä on jotain uutta näytettävää. On uudet vessan naulat, uudet keittiön tuolit, uudet koristetyynyt ja verhot, mitkä sointuvat värimaailmoiltaan täydellisesti yhteen. Yleensä kun katson näitä "upeita löytöjä", ihmettelen vain muutamaa asiaa: a) Miten sinulla on aikaa ja rahaa näihin "löytöihin"?, b) Eikö sinulla vain kerrassaan ole parempaa tekemistä kuin uusien tapettien tai tuolien suunnitteleminen? ja c) Miksi joku ei ole jo vienyt sinua hoitoon?

  Nimittäin minun mielestäni sisustaminen käy joillekin naisille huumeesta. Ei haittaa, jos kerran kaksi elämänsä aikana haluaa nyt sisustaa talonsa omannäköiseksi ja viihtyisäksi ajatuksella. Mutta siinä tilanteessa, jossa nainen ostaa kuukausittain jotain uutta kotiinsa ja esittelee kotinsa uusia löydöksiä jatkuvasti ystävilleen, alkaa huolestuttaa. Sisustaminen on riippuvaisuus, missä yhdistyvät niin keräileminen kuin myös naishormoneille yleinen shoppailu, omistushalu ja hoivaaminen. Hoivaaminen onkin minusta sisustamisessa avainsana. Siksi sisustamiseen retkahtavat ennemmin naiset kuin miehet. Sisustaessa oma talo, asunto tai yksiö on kuin elävä olento, jota paijataan. Sille ostetaan kaikkea kivaa ja kaunista, sitä esitellään ystäville ja halutaan kehua heille, kuinka ihana ja kodikas se on. Alkaako kuulostaa kuin uuden poikaystävän esittelyltä? Niin minustakin. Arvelenkin, että sinkkunaisille (erityisesti heteroille) pakkomielteinen sisustaminen toimii poikaystävän korvikkeena. Seurustelevan naisen pakonomainen asunnon sisustus taas kertoo minulle, että hänen ja miehensä suhteessa on jonkinlainen tyhjiö: lämmön kaipuuta, ei tarpeeksi yhteistä aikaa, seksielämässä ongelmia tms. Tai että nainen haluaa lapsen mutta mies ei ja sisustaminen on korvike vauvalle, mitä ei ole ja jota voi hoitaa. Toiset hankkivat koiranpennun, toiset sisustavat. Myös ruukkukasvien keräilemisessä on kyse hoivaamisesta, kun niitä kastellaan yksilöllisten ohjeiden mukaan ja niille vaihdetaan multia kuin vauvoille vaippoja, vaikka harvemmin.

  Oman ystäväni kohdalla aina oli kyse Vallilan Kelohonka -mallista. Ensin tulivat Kelohonka -verhot. Niitä seurasivat Kelohonka -sängynpeite ja suihkuverhot. Keittiöön tuli Kelohonka -tarjottimet. Olin jo täysin kypsynyt koko puun kuvatukseen kun sitten menin käymään ystäväni syntymäpäivillä. Istuin Kelohonka-tyynyjen  välissä sohvalla ja pidin hänen itse leipomiaan keksejä Kelohonka -servietin päällä. Ei ollut enää kaukana, että olisin ottanut koko keksilautasen pöydältä ja nakannut sen päin ystäväni näköä huutaen, että "MIKÄ VITTU SUA VAIVAA? ETKÖ NÄE ETTÄ SUN YKSIÖ ON TÄYNNÄ PUUN KUVIA. ME EI OLLA MISSÄÄN METSÄSSÄ IDIOOTTI!" Kaikella rakkaudella tietenkin. Vieläkin, jos kellään muulla ystävälläni tai sukulaisellani sattuu olemaan mitään Kelohonkaa tai siihen liittyvääkään, tuntuu että oksennan lattialle saman tien.

  Ei minun ystävässänikään hänen kaikkein ärsyttävin piirteensä ole hongat hänen ikkunassaan. Sisustaminen ei ehkä ole keräilemisen ällöttävin ilmenemismuoto, mutta se on joskus häiritsevää. Varsinkin, jos se menee yli niin kuin aikaisemmin kuvailin mieleni kauhukuvia. Ja on minullakin sisko, joka keräilee pehmoleluja. Ei keräily ole vain huono asia, vaan se tuo myös turvaa ja auttaa ihmistä selviämään elämästä ja maailmasta. Se vain minua erityisesti sisustamisessa ottaa nuppiin, että siitä on kuin ihmeen kaupalla tullut hyväksyttyä ja suosittua. Kun kuka tahansa muu keräilijä, joka hankkii itselleen kasoittain postimerkkejä, kymmeniä kitaroita tai satoja vinyylilevyjä, vaikuttaa muiden silmissä seonneelta säälittävältä erakolta. Samaan aikaan hullut sisustajat, viherpiipertäjät ja muumimukien keräilijät vaikuttavat ihan normaaleilta, vaikka heillä ongelma on aivan sama, mutta eri paketissa.