"Anteeksianto vapauttaa."

"Jos et voi antaa anteeksi toisille, älä oleta että he voivat antaa anteeksi sinulle."

"Voit antaa itsellesi ja toisille anteeksi ihan mitä vain."

Kaikki jotka ovat pitäneet silmänsä ja korvansa auki ovat kuulleet siitä, kuinka upea ja tärkeä juttu on osata antaa anteeksi. Jokainen hengellinen johtaja, niin Jeesus ja Gandhi kuin kaikki vähemmänkin nimekkäät hahmot, on kertonut siitä tai mainitsee sen jossain vaiheessa puhuessaan elämästä ja rakkaudesta. Sanotaan, että ilman anteeksiantoa sinusta tulee katkera, ylpeä ja olet ilman hyvän ihmisen nöyryyttä. Yleinen ajatus ilman mitään epäilystä on se, että anteeksianto on ehdotonta ja välttämätöntä, jotta voit jatkaa elämässäsi eteenpäin. Ihmisen täytyy antaa anteeksi itselleen ja kaikille heille, jotka ovat tehneet hänelle väärää, ovat nämä ihmiset sitten pyytäneet ihmiseltä anteeksi tai ei.

  Mielestäni anteeksianto on hieno ja ihmisen vapauttava asia silloin, kun se on aitoa. Jos jostain syystä joudutaan valehtelemaan anteeksiantoa ja esittämään kuin olisimme pystyneet siihen, tuntuu se usein suuremmalta vankilalta kuin toisen syyttäminen ja anteeksiantamattomuus. Harmi vain, että useimmiten ihmiset juuri mieluummin sanovat antaneensa anteeksi, kuin myöntävät sen vievän vielä aikaa. Kulttuurissamme on huutava paine siitä, että hyvä ja armelias ihminen pystyy antamaan läheisilleen anteeksi tämän virheet. Jos et voi antaa anteeksi olet itse syntinen, muistoihin takertuva, katkera ja hapan. Ajatusmaailma tulee niin Raamatusta kuin myös meidän käsityksestämme rakkaudesta. Rakkaus antaa kaiken anteeksi. Tosi ystävä antaa kaiken anteeksi ainakin lopulta. Perheissä varsinkin annetaan vaikka ja mitä paskaa aina anteeksi. Vaikka anteeksiantoa pitää harrastaa aina välillä ja joskus melkein joka viikko, on se joskus vain syvältä perseestä.

  Olen aina ajatellut olevani helposti anteeksiantavainen ihminen. En hermostu helposta, en ole kovinkaan mustasukkainen enkä suutu toisille pikkuasioista. En hermostu helposti, mutta kun rajani sitten vihdoin tulee vastaan, on helvetti irti. Kuitenkin usein pystyn keskustelun jälkeen ymmärtämään toisen kannan, antamaan anteeksi ja sitten myös unohtamaan menneet. Toisin on ollut nämä pari edellistä vuotta. Eräs ystäväni yllätti minut odottamattomalla itsekkyydellä ja kai olen vieläkin järkyttynyt siitä, kuinka hän vuosia sitten heitti ystävyytemme menemään ollakseen miehen kanssa, jonka olin esitellyt hänelle ja jonka kanssa minulla itselläni oli silloin yhdenlaista juttua. En osaa arvata kuinka moni teistä huokaisee nyt syvään ja vaihtaa sivua, mutta minua se kolhaisi. Porukassamme on aina ollut erityissääntö siitä, ettei toisen miehiin tai edes entisiin kosketa. Kaikkein pahinta silloin kuitenkin oli se, että ystäväni sanoi silloin kesän alussa lopettavansa suhteen kuitenkaan koskaan niin tekemättä. Hän ei koskaan pyytänyt anteeksi, ei selittänyt tekemisiään tai edes perustellut sitä kertomalla suurista tunteista tai vastaavasta.

forgiveness-normal.jpg

  Silloinen ystäväpiirimme oletti silloin, että minä tietenkin annan anteeksi. Minä olen niin anteeksiantavainen, suloinen ja ihana ihminen, etten pysty kantamaan toiselle tällaisesta asiasta kaunaa. Mutta kuinka moni teistä voi todella sanoa ihmettelevänsä sitä, että joka kerta kun yritän keskustella kyseisen ystäväni kanssa, tunnen etten voi luottaa häneen enää samalla tavalla kuin ennen. Pystyn keskustelemaan ja vetämään sitä roolia yllä, että kaikki on hyvin ja samoin kuin aina ennenkin. Ystäväni jätti miehen lopulta pari vuotta sitten sen kesän jälkeen, kun mies myönsi pettäneensä häntä kesän aikana. Ironista että ystäväni koki silloin, että minä tunnen miehen kaikkein parhaiten ja näki sopivaksi kysyä minulta neuvoa siihen, mitä hänen pitäisi tehdä. Minulla taas ei ollut tarpeeksi vaginaa sanoa hänelle, että on sinulla otsaa tulla minulle nyt vikisemään.

  Olen parin vuoden ajan onnistunut välttämään kyseistä aihetta ystäväni ja koko porukan kanssa. En puhu aiheesta, mutta en pakota itseäni myöskään väkisin unohtamaan kaikkea ja antamaan kaikkea anteeksi. Sain huomata, että kyseinen ystäväni valitsi ennemmin miehen kuin meidän ystävyyden. Koen nähneeni silloin hänen todellisen tärkeysjärjestyksensä. En ole enää vihainen, mutta en ole myöskään pystynyt vain unohtamaan. Ja se on mielestäni hyvä, sillä olen oppinut kokemuksesta. Ensinnäkin, AJATTELEMATON ANTEEKSIANTAMINEN NIILLE TYPERYKSILLE, JOTKA TEKEVÄT SINULLE PASKAA JA KUTSUVAT ITSEÄÄN YSTÄVIKSESI, ON HEVONPASKAA. Kai naiivimmallakin idiootilla tulee mieleen se ajatus, että tuollaiset paljastavat näissä tilanteissa todelliset nahkansa ja tekevät tilaisuuden tullen sen uudestaan (nähty sekin).

  Anteeksiantaminen vain siksi, että ympäristö suosii sitä vaihtoehtoa, on typerintä mitä loukattu ihminen voi itselleen tehdä. Jos tunnet itsesi loukatuksi USKALLA OLLA VIHAINEN JA ILMAISTA VIHAN TUNTEESI. Sinun ei tarvitse mennä huutamaan toisille tai nostaa itseäsi marttyyrin pallille muiden yläpuolelle. Tärkeintä on myöntää itsellesi, miltä sinusta tuntuu ja purkaa ne parhaaksi näkemälläsi tavalla. Olen todennut, että mikä tahansa nyrkkeilysäkistä käypä (paitsi toisen ruumis) on hyvä energianpurkukanava. Aina on myös löydettävissä joku tilanteen ulkopuolinen kenelle purkaa pahaa oloa myös verbaalisesti ja mitä kirjampaa kieltä käyttäen, niin sen parempi. KUNHAN ET VAIN SULJE TUNTEITASI SISÄLLESI JA YRITÄ VÄKISIN ANTAA ANTEEKSI TOISELLE VAIN SIKSI, ETTÄ SE OLISI SUOSITELTAVAA JA SOVELIASTA. Ihmisellä on täysi oikeus ilmaista itseään kun hän kokee itsenä loukatuksi ja vaatia myös muita arvostamaan hänen tunteitaan!

  UNOHTAMINEN ON YLIARVOSTETTUA. Kun ihmiselle tapahtuu jotain tällaista, ei älykäs yksilö vain anna anteeksi ja unohda sitä. Tapahtuneista otetaan opikseen ja ensi kerralla ollaan jo viisaampia! Koskaan ei saa lakata uskomasta ihmisiin, kyllä sieltä pohjasakan keskeltä löytyy välillä muutama helmikin. Mutta kaikkea ei tarvitse kiltin ja mukavankaan ihmisen kestää. Et ole tyhmä jos koet jonkun tehneen väärin sinua kohtaan, mutta kyllä OLET TUHANNEN IDIOOTTI JOS ANNAT TOISEN VIRHEEN PILATA KOKO LOPPUELÄMÄSI.