EN YMMÄRRÄ ENÄÄ MITÄÄN. Vaikka kuinka koitan, niin ei, en pysty ymmärtämään enää. Vaikka olen rakkaudessa, ainakin omasta mielestäni, hyvinkin kärsivällinen ja luulen ainakin aikaisemmin omistaneeni lehmänhermot miesten suhteen, NIIN EI. Nyt lopulta kärsivällisyyteni on ehtynyt kuiviin jo ennen puolettatoista viikkoa.

  Järkeni vie tämä loistava keskustelukaveri, kenen kanssa ollaankin keskustelu syntejä syviä ja ketä ehdin hehkuttaa edellisen kerran kun kirjotin tänne. KESKUSTELLA tämä mies osaakin, en ole tavannut varmaan vuoteen ketään sellaista, kenen kanssa se olisi niin helppoa kuin tämän ihmisen kanssa. Harmi vain, että tähän se on sitten tökännytkin. Mies on lähdössä takaisin kotikaupunkiinsa lauantaiaamuna, EIKÄ VIELÄKÄÄN OLE SAATU EDES PUSUA AIKAISEKSI.

  Selkeästi on ollut tilanteita päällä ja hyviä tilaisuuksia, mutta ei. KUMPIKAAN MEISTÄ ei saa sitä aikaiseksi. Olen alkanut epäilemään, että onko tässä sittenkään kyse mistään juttelukaveria erikoisemmasta. Ymmärrän, että meitä on moneksi ja tällä tapauksella vaikuttaa olevan menneisyydessäkin jotain, minkä takia hän helposti rakentaa muurin ympärilleen. Oloni on kuin koiralla, jonka edessä heilutellaan aina uudestaan herkkua mutta se ei koskaan anna sitä! En hieman myös levottomana ja kärsimättömänä persoonallisuutena jaksaisi odottaa enää paljon kauemmin, siihen nähden kun meillä on enää kaksi päivää aikaa!

  Vaikka ONHAN SE IHANAA että keskustellaan päivät pitkät ja oikeasti tutustutaan toisiimme, SITÄHÄN ME NAISET AINA HALUTAAN, mutta silti JOTAIN MUUTAKIN SAISI JO ALKAA TAPAHTUA. Nyt siis taidetaan vaatia jo naisellisia otteita, kun täytyy ottaa ohjat omiin käsiin. Jos perjantaina ei ala tapahtua ihmeitä, niin tämä tyttö ottaa miestä korvista kiinni ja hoitaa aloitteen itse! EIHÄN TÄSTÄ MUUTEN TULE MITÄÄN!