Taas on jäänyt tämä kirjoittaminen (=ragettaminen) vähemmälle. Olin suorastaan yllättynyt viime yönä, kun vihdoin ehdin käymään täällä katsomassa rakkaan blogini tilannetta, että täällä on ollut jopa kävijöitä ja ehkä myös lukijoita. Toivottavasti te uudetkin tulokkaat olette pitäneet lukemastanne, ettekä ole säikähtäneet tätä liian pitkäksi venähtänyttä taukoani kirjoittamisessa! Blogin lopettaminen ei ole suunnitelmissa vielä pitkään aikaan. Olette tosiaan voineet kuvitella, että olen lopettanut tänne päivittäminen koska minulla on ollut alkanut mennä elämässä hyvin eikä löydy mitään kirjoitettavaa. TURHA LUULO. Ennemminkin kaikki meni entistä enemmän päin helvettiä, kunnes nyt kesän alkaessa ollaan taas päästy elämässä noususuhdanteeseen. Välillä oli niin pimeää, ettei voimia siitä kirjoittamiseenkaan löytynyt.

  Nyt on hyvä olla, ainakin suurimmilta osin päivän tunneista ja minuuteista. Onnistuin hoitamaan tavarani varastoon kesän ajaksi ja nyt minua odottaa ihana kämppä ensi syksyksi, kun koulut taas jatkuvat. Olen erinomaisesti onnistunut töihin palaamista kesän aikana, josta minulla on ollut myös vähän huono omatunto. Toisaalta olen ehtinyt humputella kaikkea muuta ja levätä kunnolla. Tieto ihanasta uudesta asunnosta kaupungin keskustassa on tuonut uutta toivoa ja uskoa tähän elämänvaiheeseen. Olen onnistunut uskomaan, että asioilla on tapana järjestyä. Kyllä universumi hoitaa.

  Toisaalta ei niin valoisaa, etteikö vähän varjoisaakin. Kesän alku on mennyt epätoivoisten ihastuksen tunteiden äärellä. Hyvä veto tulla kesäksi rentoutumaan paikkaan, missä muiden mieshuolien lisäksi vaanii tämä hyvä ystäväni, jonka vieressäkään en enää pysty istumaan normaalisti, eli ilman että käteni hikoavat, sydämeni tykyttää, kurkku kakoo ja sanat sammaltaa. Perus lemmenloukun merkit, tiedän kyllä. Jos olisi ollut kesän alussa enemmän vaihtoehtoja, mistä valita, että missä kesäni vietän niin olisin ehkä valinnut toisin.

  Jokainen meistä naisista ja miehistä ovat kokeneet tämän. Ja jos ei ole kokenut vielä, niin varmasti tulee jossain vaiheessa kokemaan. "Voi ei miksi rakastuin juuri häneen? Oi miksi universumi sait minut rakastumaan tällaiseen mahdottomaan tapaukseen, mikä ei tule koskaan tapahtumaan?" Sama virsi joka kerta omalle peilikuvalle, kun tulen kotiin riennoista missä ystävänikin on ollut. Olo on pettynyt kun realiteetit katsovat minua vastaan peilistä. Ei tule onnistumaan, ei tule koskaan tapahtumaan. Ei sinulle, ei tämän ihmisen kanssa.

  Olen selviytynyt yllättävän hyvin eilisiltaan asti, jolloin menimme ystävien kanssa tanssimaan salsaa latintoiltaan. En itseasiassa välitä kertoa illasta tarkemmin, mitään kun ei sinäänsä tapahtunut. Minä vain olin jännittynyt värisevä pieru, joka epätoivoisesti yritti tanssia pylly hytkyen ja aivan toisen miehen kanssa. Oli minulla kyllä hauskaakin, en ole pitkään aikaan käynyt salsaamassa. Ihastuessa, ainakin minulle, käy aina vain niin että kaikki hauska tuntuu mitättömältä jos ihastuksen kohde ei huomaa sitä, että sinulla on hauskaa juuri hänen vuokseen.

  ONNEKSI (kyllä, onnistuin löytämään näistäkin tunteista positiivisen puolen vaikka henkeä ahdistaa) olen kuitenkin ihastunut ihanaan ihmiseen. En voi sanoa, että hän olisi väärä ihminen, kehen langeta, sillä hän on kaikella tapaa juuri oikea. Vaikka vastakaikua ei ole odotettavissa, voin olla onnellinen siitä että saan tuntea rakkautta ja olla sen ihmisen kanssa, keneen tunteeni kohdistuvat. Vaikka tämä on epätoivoista, niin silti jollain hyvin kierolla tavalla nämä tunteet ovat tuoneet minulle kesäkuun aikana paljon hyviä kokemuksia ja muistoja, joita muistelen luultavasti vielä vanhainkodissa. Sekin rakkaus, jolla on huono ajoitus ja joka kohdistuu mielestämme väärään henkilöön, on lahja. Rakkaus on aina erityisoikeus, mitä kaikki eivät saa tai onnistu kokemaan. Olen siis iloinen siitä, että rakastan vaikka välillä sattuukin. Se on sen arvoista.