Järkeni vie tämä loistava keskustelukaveri, kenen kanssa ollaankin keskustelu syntejä syviä ja ketä ehdin hehkuttaa edellisen kerran kun kirjotin tänne. KESKUSTELLA tämä mies osaakin, en ole tavannut varmaan vuoteen ketään sellaista, kenen kanssa se olisi niin helppoa kuin tämän ihmisen kanssa. Harmi vain, että tähän se on sitten tökännytkin. Mies on lähdössä takaisin kotikaupunkiinsa lauantaiaamuna, EIKÄ VIELÄKÄÄN OLE SAATU EDES PUSUA AIKAISEKSI.

  Selkeästi on ollut tilanteita päällä ja hyviä tilaisuuksia, mutta ei. KUMPIKAAN MEISTÄ ei saa sitä aikaiseksi. Olen alkanut epäilemään, että onko tässä sittenkään kyse mistään juttelukaveria erikoisemmasta. Ymmärrän, että meitä on moneksi ja tällä tapauksella vaikuttaa olevan menneisyydessäkin jotain, minkä takia hän helposti rakentaa muurin ympärilleen. Oloni on kuin koiralla, jonka edessä heilutellaan aina uudestaan herkkua mutta se ei koskaan anna sitä! En hieman myös levottomana ja kärsimättömänä persoonallisuutena jaksaisi odottaa enää paljon kauemmin, siihen nähden kun meillä on enää kaksi päivää aikaa!

  Vaikka ONHAN SE IHANAA että keskustellaan päivät pitkät ja oikeasti tutustutaan toisiimme, SITÄHÄN ME NAISET AINA HALUTAAN, mutta silti JOTAIN MUUTAKIN SAISI JO ALKAA TAPAHTUA. Nyt siis taidetaan vaatia jo naisellisia otteita, kun täytyy ottaa ohjat omiin käsiin. Jos perjantaina ei ala tapahtua ihmeitä, niin tämä tyttö ottaa miestä korvista kiinni ja hoitaa aloitteen itse! EIHÄN TÄSTÄ MUUTEN TULE MITÄÄN!

  Vaikka aina on ilo tavata oivallinen keskustelukumppani, on se samalla myös haikeaa. Surulliseksi se muuttuu silloin, kun lähtee tämän hyvän keskustelijan luota ja tulee takaisin todellisuuteen. Nimittäin harvassa ovat he, jotka osaavat todella keskustella ja puhua vaikeistakin asioista ilman, että se päättyy kovaan väittelyyn, toisen uupumiseen, turhaan toistoon tai yleiseen turhautumiseen. Enkä nyt tarkoita, etteikö väittely voisi olla hyvää keskustelua, tottakai voi. Väittelyissä vain usein, liian usein, unohtuu kuunteleminen. Ollaan niin innoissaan ja vakuuttuneita omasta mielipiteestä ja sitä tukevista mainioista itsekeksityistä argumenteista, että toisen kuunteleminen ja uuden tiedon vastaanottaminen toiselta keskuteluosapuolelta unohtuvat kokonaan. HYVÄÄN KESKUSTELUUN KUULUU NIIN SUUNSA AUKAISEMISTA KUIN MYÖS TOISEN OSAPUOLEN KUUNTELEMISTA.

  Mielestäni ihminen ei ole hyvä keskustelija, jos hän ei osaa pitää korviaan auki ja olla avoin myös uusille ideoille ja mielipiteille. Koskaan kaikki eivät ole samaa mieltä eivätkä myöskään tule olemaan, ja siihen on erittäin hyvä syy. Kaikki me tulemme eri lähtökohdista ja olemme eläneet erilaisten tapojen ja uskomusten ympäröiminä. Miten voisit kutsua itseäsi hyväksi keskutelijaksi, jos et ole valmis kuuntelemaan toista tai ole valmis edes yrittämään ymmärtää niitä lähtökohtia, miksi toinen ihminen on eri mieltä kuin sinä? Miten käymänne keskustelu voisi tuoda sinulle enemmän, kuin jos sinä kuuntelet toista? Et sinä ainakaan siitä viisastu, jos olet itse vain koko ajan äänessä ja toistat itsellesi niitä samoja vanhoja kommentteja mitkä sanot jokaiselle, joka sinun kanssasi keskusteluun ryhtyy. 

  Koska eikö juuri se ole hyvän keskustelun tavoite? Laajentaa ihmisten ajatusmaailmaa, oppia uutta, mahdollisesti vahvistaa omaa näkemystään tai myöntää, että toinenkin on omalla tavallaan oikeassa. Ihminen, joka on muiden mielestä hyvä keskustelija, vaikuttaa usein samalla myös muuten fiksulta ja filmaattiselta henkilöltä. Hyvä keskutelija tarvitsee nimittäin sananlahjojen lisäksi tietoa ja analysointikykyä vaikuttaakseen yhtään niin älykkäältä, kuin haluaisi. Useinkin ne ihmiset, jotka ajattelevat olevansa fiksuja ja viisaita tai toivovat toisten ajattelevan, että he ovat sitä, eivät edes osaa perustella omia väitteitään ja mielipiteitään. Se, jos mikä, on surullista katsottavaa, kun suomalainen tavallinen ihminen ei osaa perustella omaa argumenttiaan muuten kuin "No silti." tai "Öhm, no en mä tiiä. Meille vaan aina opetettiin niin." tai "No mun kaveri tietää tosi paljon näistä asioista, ja se oli sitä mieltä." EHKÄ SE SINUN KAVERISIKAAN EI OLE OSANNUT PERUSTELLA KANTAANSA TARPEEKSI HYVIN KUN ET OSAA SILTÄ NIITÄ ARGUMENTTEJAKIN KOPIOIDA.

World War Two Poster

  Nykyajan ihmiset eivät tunnu olevan enää todella kiinnostuneita tästä maailmasta, missä elävät tai siitä, millaisen jäljen he tänne jättävät. En nyt ala tähän selostamaan, kuinka meidän sukupolvemme, surullista kyllä, on vastuussa tulevien lastenlastemme ja heidän lasten Maasta. Koska ihmisiä ei kiinnosta, eivät he tutki asiaa ja näin ollen ei tiedetä asioihin liittyviä seikkoja ja eri osapuolten (usein viisaampien) kannanottoja. Silti, KUMMA KYLLÄ, ihmmiset ovat edelleen yhtä innokkaita kertomaan oman mielipiteensä asiasta kuin asiasta! Mutta miten päteviltä heidän mielipiteensä mahtavatkaan kuulostaa, kun ei olla perehdytty keskustelun aiheeseen kunnolla . HALUAISITKO SINÄ OLLA SE, JOKA HETI SUUNSA AUKAISTUAAN KUULOSTAA IDIOOTILTA? NYKYNUORETKIN HOI! Siksi teille opetetaan siellä lukiossa väittelyn jaloa taitoa, että te osaisitte perustella oman kantanne paremmin kuin nämä ääliöt!

  Et varmasti ajattelevasi olevasi yksi heistä (idiooteista), mutta mitä luultavimmin silti kuulut heihin. Ajattelemattomiin ihmisiin, jotka kuitenkin ilmiömäisen mielikuvituksensa avulla kuvittelevat ajattelevansa hyvinkin paljon. Mutta kuka todellisuudessa on rakentanut ne ajatuksesi ja mielikuviesi rakenteet, joita mietit juuri nytkin? Oletko se SINÄ joka ajattelet vai uskotko täysin kaiken sen, mitä ulkopuolelta sinulle sanotaan? Tutkimusten mukaan nuoret ja aikuisetkin uskovat useimmiten kyseenalaistamatta erilaisia auktoriteetteja, kuten lääkäriä, poliisia ja poliitikkoja. Kun paketti on tarpeeksi hieno ja pramea, uskoo nykyihminen mitä vaan kyseenalaistamatta mitään. Muita vähän kyseenalaistettuja tietolähteitä ovat mm. ystävät, vanhemmat sekä (oivoi!) internetti.

  Tietolähteiden analysointikyvyttömyys on useiden keskustelijoiden huonon tai olemattoman argumentoinnin takana. Ei ajatella loppuun eikä pohdita asioita kirjoitusten, kuten artikkeleiden ja blogitekstien, takana. Sitten ihmiset ihmettelevät, miksi heitä pidetään typerinä olentoina, kun he eivät osaa edes ajatella itse eivätkä löydä sopivia perusteluja vähämerkityksellisimmillekään mielipiteille. EHKÄ KUULOSTAA SILTÄ, ETTÄ VAADIN NYKYIHMISELTÄ PALJON, MUTTA OMASTA MIELESTÄNI EN VAADI. Analysointi ja omien ajatusten herättäminen lukiessa ja keskustellessa toisen kanssa on erittäin helppoa! Ei tarvitse kuin muistaa aivan nämä peruskysymykset, joita on käyty läpi jo toisella luokalla: MIKSI tämä ihminen sanoo näin? KUKA sanoo näin? MITÄ hän todellisuudessa haluaa sanoa? KUINKA hän sanoo sen? MISSÄ hän sanoo sen ja miksi siellä?

  Itseltään ja muilta kyseleminen on ihmiselle luonteenomaista ihmettelyä, maailman tutkimista. Ihminen etsii luonnostaan tietoa asioista, mitkä häntä kiinnostavat. Poliitikko tutkii aamuisin uutisista uusimmat kannanotot ja politiikassa pinnalla olevat asiat. Kaupan kassan työntekijä tutkii lehdestä viikonlopun alennukset, hoitaja vanhusten hoitoa voivottelevat uutiset ja teinityttö lukee lehdestä useimmiten pelkät sarjakuvat. Todellinen haaste ihmismielelle on lukea siitä, mikä ei oikeastaan kiinnosta. Lukea urheilusivut, vaikkei olisi seurannutkaan kilpailuja teeveestä. Kannattaisi ehkä minunkin joskus ajautua enemmän keskutelemaan näiden "idioottien" kanssa. Koska kuinka kukaan idiootti voisi koskaan järkiintyä, jos kukaan meistä "viisaammista" ei lähde hänen kanssaan keskustelemaan ja väittelemään?

  Sitä en osaa kommentoida, mistä suomalaisen miehen saunassa sattuva puheripuli johtuu. Kai se on siinä saunassa olemisessa ja sen tuomassa ilmapiirissä. Istutaanhan sitä kuitenkin kaikki yhdessä, usein aika tiiviistikin, kuumassa ja hiostavassa paketissa alasti. Kyllä siinä vähemmästäkin alkaa kielenkannat irtoamaan, joko nolouden tai raukeuden vuoksi. Ihmisten ollessa yhdessä alasti ei välttämättä enää edes tunneta olevan läsnä niitä samoja rajoituksia ja esteitä, mitkä yleensä estävät suomalaista miestä puhumasta ja pussaamasta. Saunassa kaikki, mikä itselle on tärkeää, tuntuu vielä entistä tärkeämmältä ja siitä on alettava keskustelemaan muiden kanssa.

  En halua antaa teidän ymmärtää, että siinä olisi mitään pahaa. Päinvastoin! Minusta sauna on paras keksintö, minkä mikään suurempi voima on voinut suomalaisille suoda. Monien sen todistettujen terveyttä edistävien seikkojen lisäksi se on paikka missä naiset ja miehet ovat istua joko keskenään tai omissa oloissaan. Varsinkin nuorten keskuudessa on vielä enemmän sitä, että istutaan sukupuolen mukaan eri vuoroissa ihan vain häveliäisyyden ja toisten kunnioituksen vuoksi. Läheisissä ystäväpiireissä ja keski-ikäisillä näkee yhdessä saunomista. Silloin naiset ja miehet ovat joko keskustella joko miehet miehille, naiset naisille tai yhdessä rentoutua ja pistää leikiksi.

  Itse sain esimerkiksi viime juhannuksena huomata, että saunassa käyminen meidän ystäväporukan miesten kanssa oli minulta paras idea ikinä. Hoidin sillä kolmen tunnin saunareissulla ystävyyssuhteitani näihin miehiin enemmän kuin koko viikonlopun kestoisen mökkireissun aikana yhteensä. Itse kävin naisystäväni kanssa aina välillä uimassa (pojat eivät uskaltaneet, vesi oli kuulemma liian kylmää), mutta lopulta istuin jokaisen miesystäväni kanssa edes kerran yksin saunassa. Ja ei helvetti sitä jutun määrää! Kaikkien meidän istuessa yhdessä lauteilla pojat olivat vain nojanneet polviinsa ja huutaneet lisää löylyä. Kun heidän kanssaan jäi kaksin, he aukaisivat sanallisen arkkunsa ja kertoivat minulle asioista, jotka tiesin jo olevan heille tärkeitä (kuten valokuvaaminen, harrastukset), mutta myös aiheista joista en olisi arvannut keskustelevan heidän kanssaan (naiset, toiset miehet). Onneksi pojat eivät voineet pimeässä saunassa nähdä lautasen kokoisia silmiäni tai auki loksahtanutta suutani, kun ihmettelin keskustelun määrää. Olin tietenkin mielissäni, mutta myös yllättynyt. Saunan maaginen voima!

  Tietysti myös naiset saavat saunassa tilaisuuden puhua itseään vaivaavista asioista. Usein kun astuu saunaan ja istuu muutamat löylyt, huomaa haluavansa keskustella niistäkin asoista joista ei ollut suunnitellut juttelevansa kenenkään kanssa. Sellainen suomalainen mieli on: kun yhdessä hikoillaan ja istutuaan alasti vierekkäin, niin jostain kumman syystä se tuntuu kaikkein loogisimmalta paikalta keskustella kaikista tärkeistä asioista. En ihmettele yhtään, että Urho Kekkonenkin vei itse poliittiset vieraansa saunaan! Löylyjen tuoma rentoutuminen toimii joskus paremmin viemään ihmistä vaivaavat estot, kuin kalja tai viina.

  Meininki saunan lauteilla ja terassilla oli muutenkin sinä viikonloppuna letkeä ja hilpeä. Vaikka keskustelu äityi välillä vakavaksi, ei siitä näkynyt jälkeäkään enää mökille palatessa. Mitä puhutaan tai tapahtuu saunassa, jää saunaan. Näin se on auttanut meitä suomalaisia etenemään elämässä hankalien aikojen jälkeen, keskustelemaan asioista jotka ovat tuntuneet vaikeilta ja ehkä myös näkemään asioita, joita ei ole saunan ulkopuolella edes suostunut näkemään. Sauna tekee suomalaisen mielen avoimeksi muille ja auttaa laskemaan kynnystä kokeilla uutta ja koskettaa tuntematonta. Olen melko varma, että ilman saunaa Suomi olisi vielä paljon synkempi ja pimeämpi paikka kuin mitä sen nyt väitetään olevan. Ilman saunassa istumista suomalaiset olisivat yksinäisempiä ja syrjäytyneempiä eivätkä läheskään yhtä hyvin lisääntyneitä. ;)

  Nyt on hyvä olla, ainakin suurimmilta osin päivän tunneista ja minuuteista. Onnistuin hoitamaan tavarani varastoon kesän ajaksi ja nyt minua odottaa ihana kämppä ensi syksyksi, kun koulut taas jatkuvat. Olen erinomaisesti onnistunut töihin palaamista kesän aikana, josta minulla on ollut myös vähän huono omatunto. Toisaalta olen ehtinyt humputella kaikkea muuta ja levätä kunnolla. Tieto ihanasta uudesta asunnosta kaupungin keskustassa on tuonut uutta toivoa ja uskoa tähän elämänvaiheeseen. Olen onnistunut uskomaan, että asioilla on tapana järjestyä. Kyllä universumi hoitaa.

  Toisaalta ei niin valoisaa, etteikö vähän varjoisaakin. Kesän alku on mennyt epätoivoisten ihastuksen tunteiden äärellä. Hyvä veto tulla kesäksi rentoutumaan paikkaan, missä muiden mieshuolien lisäksi vaanii tämä hyvä ystäväni, jonka vieressäkään en enää pysty istumaan normaalisti, eli ilman että käteni hikoavat, sydämeni tykyttää, kurkku kakoo ja sanat sammaltaa. Perus lemmenloukun merkit, tiedän kyllä. Jos olisi ollut kesän alussa enemmän vaihtoehtoja, mistä valita, että missä kesäni vietän niin olisin ehkä valinnut toisin.

  Jokainen meistä naisista ja miehistä ovat kokeneet tämän. Ja jos ei ole kokenut vielä, niin varmasti tulee jossain vaiheessa kokemaan. "Voi ei miksi rakastuin juuri häneen? Oi miksi universumi sait minut rakastumaan tällaiseen mahdottomaan tapaukseen, mikä ei tule koskaan tapahtumaan?" Sama virsi joka kerta omalle peilikuvalle, kun tulen kotiin riennoista missä ystävänikin on ollut. Olo on pettynyt kun realiteetit katsovat minua vastaan peilistä. Ei tule onnistumaan, ei tule koskaan tapahtumaan. Ei sinulle, ei tämän ihmisen kanssa.

  Olen selviytynyt yllättävän hyvin eilisiltaan asti, jolloin menimme ystävien kanssa tanssimaan salsaa latintoiltaan. En itseasiassa välitä kertoa illasta tarkemmin, mitään kun ei sinäänsä tapahtunut. Minä vain olin jännittynyt värisevä pieru, joka epätoivoisesti yritti tanssia pylly hytkyen ja aivan toisen miehen kanssa. Oli minulla kyllä hauskaakin, en ole pitkään aikaan käynyt salsaamassa. Ihastuessa, ainakin minulle, käy aina vain niin että kaikki hauska tuntuu mitättömältä jos ihastuksen kohde ei huomaa sitä, että sinulla on hauskaa juuri hänen vuokseen.

  ONNEKSI (kyllä, onnistuin löytämään näistäkin tunteista positiivisen puolen vaikka henkeä ahdistaa) olen kuitenkin ihastunut ihanaan ihmiseen. En voi sanoa, että hän olisi väärä ihminen, kehen langeta, sillä hän on kaikella tapaa juuri oikea. Vaikka vastakaikua ei ole odotettavissa, voin olla onnellinen siitä että saan tuntea rakkautta ja olla sen ihmisen kanssa, keneen tunteeni kohdistuvat. Vaikka tämä on epätoivoista, niin silti jollain hyvin kierolla tavalla nämä tunteet ovat tuoneet minulle kesäkuun aikana paljon hyviä kokemuksia ja muistoja, joita muistelen luultavasti vielä vanhainkodissa. Sekin rakkaus, jolla on huono ajoitus ja joka kohdistuu mielestämme väärään henkilöön, on lahja. Rakkaus on aina erityisoikeus, mitä kaikki eivät saa tai onnistu kokemaan. Olen siis iloinen siitä, että rakastan vaikka välillä sattuukin. Se on sen arvoista.

  Harvinaisen hyvä esimerkki umpinaisesta ajattelusta on tällä hetkellä nähtävissä niin netissä, lehdissä kuin myös facebookin seinällä kun yksi ystävä kerrallaan julkaisee saman uutisen. Surullisen typerän hallinnon omistava itänaapurimme on päässyt viime aikoina loistamaan ajatuksillaan vähemmistöjen oikeuksista enemmän kuin kyseiset ajatukset ansaitsisivat. Itse en vain kykene ymmärtämään sitä, miten niin suuri maa kuin Venäjä onnistuu näkemään jonkun itävaltalaisen euroviisuvoittajan itselleen uhkana. Tai kenenkään sellaisen miehen, joka haluaa ja uskaltaa pukeutua naisten vaatteisiin. Tai naisen, joka haluaa suudella toista naista. Tosissaan tuntuu, että Putinilla ja muilla Venäjän päättäjillä on nousut pissi hattuun kun he luulevat voivansa käskeä omia kansalaisiaan ja muita maailman valtioita ajattelemaan niin kuin he itse haluavat. En edes halua pystyä ymmärtämään sitä, mitä kaikkea he ovat valmiita tekemään kitkeäkseen kaiken vähänkään erilaisen ja heidän mielestään etovan ja väärän ei pelkästään Venäjältä, vaan myös naapurimaista ja koko maailmasta. Se ei riitä, että heidän pitäisi puhdistaa oma maa "näistä kammotuksista", vaan Venäjän päättävien tahojen täytyy päästä tunkemaan nokkansa myös muiden maiden politiikkaan ja koko maailman ihmisoikeuksiin.

  Niinpä niin. Kyllähän minä tiesin, että tähän suureen maailmaamme mahtuu iso liuta kusipäitä, mutta en arvannut että ne olisivat näin kovia lisääntymään. Idiootit ja ajatusrajoitteiset ovat tässä maailmassa uusiutuva luonnonvara siinä missä sitä ovat myös räkä, ilmavaivat, hiukset ja epätoivottavat ajatukset. Se joka haluaa voi vielä sulkea Venäjän ja sen poliittiset kohellukset mielestään kun alkaa saada tarpeekseen, mutta haastavampaa on päästä eroon niistä aaseista joihin törmää jokapäiväisessä elämässä. Varsinkin koulu- ja työelämässä kulkiessa kerran jos toisenkin päivässä törmää näihin arjen ajattelemattomiin, joiden elämän tavoite on selvitä mahdollisimman vähällä toivoen, että joku ahkera tekee kaiken heidän puolestaan. Tehdyn työn määrä on suoraan verrannollinen opettajalta saatujen monisteiden ja töissä pakaralihaksilla istuttujen minuuttien määrään. Itse ei olla valmiita tekemään mitään oman onnellisuutensa eteen ja silti jaksetaan valittaa siitä, miten kaikki on mennyt mönkään eikä itselle koskaan tapahdu mitään hyvää. Ei suostuta näkemään sitä, että kaikki he, joille tapahtuu jotain hyvää OVAT MYÖS TEHNEET HELVETISTI TÖITÄ SEN ETEEN. Nähdään vain oma napa ja ajatukset pyörii sen ympärillä -aivan kuten venäjällä poliitikot suostuvat kuulemaan vain omat ajatuksensa ja yrittävät saada maailman sopeutumaan niihin vaikka väkisin.

  En voi saada Putinia ja hänen seuraajiaan muuttamaan mieltään, vaikka heidän tapansa ajatella kaivertaisi sieluuni minkä kokoisen kolon tahansa. Mikä näitä käsittämättömän typeriä, ajattelemattomia, itsekeskeisiä arkipäivän ihmisiä sitten oikein vaivaa? Jokin sellainen, mikä ei tosiaankaan vaivaa Venäjän päämiehiä ja mikä juuri on se ongelma: TAVALLINEN IHMINEN ON LAISKA. Johtoportaisiin pääsevät ahkerat ja tarpeeksi kunnianhimoiset, ovat heidän mielipiteensä sitten miten uskomattomia tahansa. Nykypäivänä kuka tahansa voi päästä poliittisen ravintoketjun yläpäähän jos on vain tarpeeksi tahtoa ja tekee töitä sen eteen. Demokratia on siitä typerä instituutio, että se antaa kansalaisten äänestää, vaikka heillä ei olisi mitään hajua siitä, että mille tai kelle he äänensä antavat. Kuka tahansa pääsee johtoasemaan tai julkisuuteen, jos osaa vain myydä itsensä tarpeeksi hyvin ja saa itsensä kuulostamaan uskottavalta. Ihmiset, jotka eivät viitsi ottaa asioista paremmin selvää, äänestävät ketä tahansa, joka kuulostaa hyvältä. He katsovat ohjelmia, missä julkisuuteen hinkuvat esiintyvät puolialasti ja huutavat törkeyksiä toisilleen saadakseen oman nimensä suomalaisten huulille. Tv -mainokset ja verbaalisesti lahjakkaat poliitikot vievät suomalaisia kuin pässiä narussa, eikä meistä suurin osa edes huomaa sitä. Auomme päätämme siitä miten typeriä nykyiset tv-ohjelmat ovat ja sitten katsomalla kyseisiä ohjelmia tilaamme televisioomme lisää samanlaisia. KUINKA TYPERÄ OLENTO IHMINEN VOI OLLA?

  Tavallinen Suomen kansalainen on erityisen lahjakas huomaamaan epäkohdat, jotka koskevat juuri häntä ja valittamaan kaikesta siitä, mikä on päin mäntyä. Kuitenkaan kukaan ei tunnu olevan valmis TEKEMÄÄN MITÄÄN ASIOIDEN ETEEN. Tämä piirre ei koske pelkästään politiikkaa vaan se näkyy ihan kaikkialla ihmisten arjessa: työpaikalla työtoverimme hoitavat hommansa huonosti mutta emme koskaan sano heille siitä mitään. Koulussa ne opiskelijat, jotka eivät koskaan tee itse mitään oppiakseen ovat useimmiten myös kovimpia valittamaan, etteivät ymmärrä mitään. Joka vaaleissa äänestämme tunnetuimmat kasvot päättämään asioistamme ja toteamme jälleen kerran, että pieleen meni tämäkin hallitus. Näemme ja kuulemme joka päivä järkyttävämpiä uutisia maailmalta, mutta silti ajatuksemme pyörivät vain itsessämme ja omassa elämässämme. Haluamme ja vaadimme muilta huomiota, mutta emme ole valmiita antamaan omaa aikaamme toisille. Odotamme kaiken tulevan valmiina eteemme ilman, että teemme itse asialle koskaan mitään.

  Tänään istuessani opistolla mietin, että MISSÄ ON NYKYSUOMALAISEN TAISTELUTAHTO? Viime vuosituhannella vielä ihmiset saattoivat pitää mellakan, protestoida, kirjoittaa mielipidekirjoituksia, huutaa ajatuksensa maailmalle televisiossa ja radiossa tai möläyttää suoraan päin toisen kasvoja, että mikä heidän mielestään tässä maailmassa mättää. Ihmiset tahtoivat asioita ja tekivät töitä niiden eteen. Ihmiset olivat valmiita taistelemaan sen eteen, mitä elämältään halusivat. Se oli jopa oletus, etteivät asiat muutu ellei niille tee jotain Ihmiset eivät ole koskaan lakanneet haluamasta asioita. Nykyään he ovat vain lakanneet taistelemasta. Tyydymme olemaan typeriä ja helposti ohjailtavissa, sillä silloin pääsemme itse helpommalla. Oletukseksi on tullut ajatus, että kyllä joku hoitaa asiat kuntoon vaikka se en olisi minä ja vaikka en edes aukaisisi suutaani ja kertoisi, että mikä on pielessä. KUKAAN EI OSAA LUKEA TOISEN AJATUKSIA. MUILLA EI OLE RÖNTGENKATSETTA, JOLLA HE NÄKISIVÄT PÄÄSI SISÄÄN. Karu totuus on se, että mikään tässä maailmassa ei koskaan tule muuttumaan, jos kukaan ei tee asioille mitään. Nimittäin jos et ole tyytyväinen elämääsi ja tilanteeseesi tällä hetkellä, niin voin antaa sinulle yhden pienen vinkin: VAIN SINÄ VOIT MUUTTAA OMAN TILANTEESI, EIKÄ KUKAAN MUU VOI TEHDÄ SITÄ PUOLESTASI. Tämä koskee myös asioita, jotka ärsyttävät sinua vaikka eivät varsinaisesti sinua koskisikaan.

  Olen KOKO PÄIVÄN yrittänyt soittaa joka ikiselle ihmiselle tai sinne päinkään olevalle, jonka tunnen edes nimeltä ja joka asuu samassa kaupungissa kanssani. Aamusta asti on kutkuttanut tanssijalkaa niin vimmatusti, että on ollut pakko etsiä itselle seuraa illaksi! Harmi vain, etten tunne vieläkään kovin montaa ihmistä täältä, eikä soittolistani ollutkaan kovin pitkä. Yksi lähti käymään kotikaupungissaan ja kolmella muulla (eli kaikilla listan loppunimillä) oli jo darra, joten he eivät olleet lähtökunnossa nimeksikään. Seuraa ei meinannut löytyä vaikka minulla olisi ollut puolet valkoviinipulloa tarjottavana halukkaalle.

  Tarinani pelastava enkeli on eräs harrastekaverini, jonka jätin tarkoituksella viimeiseksi vaihtoehdoksi koska olin melko varma ettei tämä tyttö pääse lähtemään. On poikaystävä, koulukiireet ja kolmivuorotöinen harjottelukausi juuri meneillään. Mutta eiköhän universumi näyttänyt minulle juuri pyllyä, koska tämä tyttö olikin ainoa joka vastasi minun kutsuhuutoihini edes myöntävästi, vaikkakin hieman epäröiden. Pienen taivuttelun kautta sain sitten itselleni hankittua tanssiseuraa illaksi. Vielä nyt sitten toivotaan, ettei portsari katso liian tarkkaan jo vanhentuneita henkkareitani!

  Luultuani jo, että joudun tahtomattani viettämään kulahtanutta ja epätoivoista lauantai-iltaa juoden yksin valkoviiniä (vaikka kuinka hyvää viini on, on se aina parasta seurassa) olin niin hulluna riemusta uudesta tanssikaveristani, että PISTIN TANSSIKSI SAMANTIEN. Naapurin maahanmuuttajamies ei taida tykätä, mutta käänsin musiikin volyymin mahdollisimman isolle ja pistin hummaten. Hullugreisiskitsoiluheilutusliikkein annoin vähän energian palaa! Vaikka jo tieto siitä, että illasta tulee hyvä (mukaani tuleva tyttö sattuu olemaan iloinen ja nauravainen kuin teletappien vauva-aurinko!) tietenkin piristää, niin joskus pelkästään hullut "tanssiliikkeet", jotka vedetään yksin omassa huoneessa poissa toisten silmistä, auttavat myös. Endorfiinit lähtevät liikkeelle ja mielessä pyörivät ajatukset katoavat hetkeksi, kun keskittyy vain epämääräiseen heilumiseen, rokkiin ja itsensä ilmaisemiseen musiikin kautta.

  En tiedä kuinka monelle on uusi juttu tanssia kaikki murheet pois. Joskus tuntuu, että se on vain meidän nuoremman sukupolven juttu. Toisaalta myös minun äitini myöntää, että joskus hänkin on lähtenyt vain purkamaan paineita ja tuntemuksiaan baariin, ollut juomatta koko illan JA VAIN TANSSINUT. Tanssi on lääke, mikä yhdistää, mutta myös antaa voimaa itselle. Jokin keino, miten ilmaista itseään ja saada kaikki ulos.

  Vaikka ehkä parhaalta (ainakin meistä nuorista) tuntuu lähteä kavereiden kaa ulos ja tanssimaan baarin tanssilattialle, on omassa seurassa tanssimisessa ehdottomat puolensa. Tanssiminen isossa huoneessa samanhenkisen ihmisen, ehkä ystävän, kanssa toimii aina myös. Ensinnäkin ketään ei kiinnosta pätkääkään, miten tanssit, koska kukaan ei näe sitä. Voit heilua ja ja hytkyä niin kuin lystäät, jolloin saat myös ilmaistua itseäsi niin kuin haluat ja niin kuin sinun pitäisi. Rehellisesti, avoimesti ja mitään peittelemättä. Toiseksi: omassa seurassa voit tanssia ja heilua niin pitkään kuin vain huvittaa ja miten kauan kunto riittää. Kukaan kavereista ei lähde hakemaan lisää juotavaa tai mene vain istumaan jättäen sinut yksin tanssilattialle, kun he eivät ole paikalla.

  Pistäessäni itse tuulemaan täällä oman oveni takana sain moshata tukkaani, soittaa sähkökitaraani sekä laulaa ja hytkyä mukana niin kovaa ja täysillä kuin mieli tekee. Jos ei muuten tiedä, mistä aloittaa omassa seurassaan tanssiminen, voi kokeilla tasajalkaa hyppimistä. Musiikin täytyy olla jotain mielestäsi hyvää ja isolla, ettei ulkomaailma pääse tunkeutumaan ajatuksiisi. Jos auttaa ja uskallat, laita silmät kiinni, mutta se ei ole välttämätöntä. Anna vain mennä, luota siihen ettei kukaan näe mitä olet tekemässä. Anna itsellesi aikaa pistää hösseliksi, sekoilla vähän ja pistää jalalla koreasti.

  No minäpä kerron mikä siihen auttaa. Siihen auttaa toinen ihminen, YSTÄVÄ, joka ymmärtää sun oman elämän tilanteesi. Ei siis kuka tahansa, joka koskaan sattuu paikalle ja kuuntelee murheitasi ehkä sen yhden illan. Sekin voi helpottaa oloa, mutta ei se pitemmän päälle auta tällaisessa tilanteessa kun tekisi mieli antaa universumille turpiin. Tositilanteessa apuun tarvitaan ihminen, joka on joskus kokenut saman tai elää tällä hetkellä itse samassa tilanteessa. Ihan sama puhutko yleensä juuri tälle ihmiselle ongelmistasi, joskus ihmiset löytävät toisensa mitä kummallisimmilla hetkillä. Kunhan se ihminen puhuu suunsa puhtaaksi, ragettaa elämän vääryyksistä kanssasi, juo mahdollisesti pullon tyhjäksi kanssasi ja on valmis päästämään kaikki päässänne kiehuvat höyryt ulos kanssasi.

  En ole viime aikoina jaksanut enkä lopulta edes muistanut käydä kirjoittamassa tänne tuntemuksistani. Olen tyytynyt pysymään niin sanotulla sosiaalisesti sallitulla tasolla facebook chatissa. Ainoastaan keskusteluseurani iltaisin on ollut tavaton. Itseasiassa olen jutellut ihmisen kanssa, joka on vähintään yhtä sekaisin kuin minä, jolla parhaat ystävät ovat tuntuneet vähiten oikealta juttuseuralta ja jonka tällä hetkellä pitäisi vetää mielialalääkkeensä ja käydä niissä terapiaistunnoissa, mitkä hänellä on varattuna lähimmälle klinikalle. Emme asu edes samassa kaupungissa, mutta se on niin totta: SILLOIN KUN VITUTTAA, PARASTA JUTTUSEURAA ON SE KENELLÄ ON MYÖS PASKA OLLA.

  Totta on sekin, että joskus vieraalle ihmiselle ( suora käännös: terapeutille) ja pelkkä toisen kuunteleminen helpottavat tämän oloa ja antaa uskoa paremmasta tulevaisuudesta. Kuitenkin silloin jos suurin tarpeesi on vain päästä huutamaan jollekin asiasi ja murheesi ja päästä kerrankin joskus valittamaan ihan kunnolla, on parasta seuraa sellainen joka tuntee samoin. Mikä ei tunnu paremmalta kuin se, että joku huutaa sinulle takaisin "SIIS NIINPÄ! Määki on miettiny että miten jotkut vaan voivat olla niin idiootteja!" On helpompaa olla ymmärtämättä maailmaa ja sen epäoikeudenmukaisuutta, kun joku on kanssasi ja ymmärtää yhtä vähän. Kaikelle on myös helpompi nauraa silloin kun teitä on kaksi. Elämä on perseestä, mut mitä siitä kun meillä on toisemme. Sitä tunnetta eivät voi antaa terapeutit ja superpätevät psykologit, kuten eivät myöskään pillerit tai huumeaineet. Niiltä ei saa sitä samaa YHTEENKUULUVUUDENTUNNETTA.

  Tietenkin paskaan fiilikseen on muitakin lääkkeitä, joita minun ei tarvitse tähän listata. Tässä masentuneiden ihmisten luvatussa maassa on se hyvä puoli, että jos etsit itellesi neuvoja parempaan oloon, niin niitä kyllä löytyy enemmän kuin on edes tarpeen. Sieltä sitten vain valitsemaan oma lemppari! Viime kerran kun tarkistin, niin TOP3:sta löytyivät leijonaviina, hermosavut sekä oman kehon kestävyyden testaaminen tappelussa aikaisen aamun nakkikiskajonossa. Hyvinlukeneiden suosikkeja ovat taas verbaalinen itseilmaisu sekä kaikenlaisen taiteen ja kauniiden asioiden hankkiminen elämäänsä. Kauniista asioista tulikin mieleeni minun ja ystäväni mielestämme toimiva vinkki: JOS OLOSI EI OLE OIKEASTI KAUHEAN POSITIIVINEN, NIIN ÄLÄ RÄÄKKÄÄ ITSEÄSI JA TUHLAA AIKAASI "AJATTELE POSITIIVISESTI JA TEE KAIKKEA HYVÄÄ NIIN KAIKKEA HYVÄÄ TAPAHTUU MYÖS SINULLE" - JAUHANTAAN. Koska homman nimi on tosi elämässä se, että vaikka ajattelisit aina optimisesti ja tekisit kaikkea ihanaa muille, ei elämä aina hymyile sinulle. Myöskään vaikka odottaisit aina vain kaikkein pahinta, niin ei kaikki elämässäsi silti tule olemaan pelkkää paskaa. Kaikille meistä tapahtuu sekä hyviä ja huonoja juttuja ja elämässä tulee vastaan parempia ja ikävämpiä kausia, ihan sama mitä ajattelemme siitä.

  Joka tapauksessa, vaikka en nyt tiedä onko tämä sitten sitä positiivista ajattelua, mutta olen minä tässä harmaudessa onnistunut näkemään myös valoisia puolia. Pohjalla oleminen on saanut minut toimimaan. Yleensä niin minä kuin monet muutkin ihmiset tuhlaavat aikaansa turhaan pohdintaan: "Mitä jos se ei onnistukaan?", "Mitä jos se ei olekaan kiinnostunut ja nolaan itseni kun sanon jotain?", "Mitä jos sittenkin kusen kaiken?". "MITÄ JOS?" ON SE SYY, MIKSI KUKAAN EI SAA KOSKAAN AIKAISEKSI MITÄÄN. Pelkäämme niin paljon tekojemme seurauksia, ettemme lopulta edes yritä. Luovutamme jo ennen kuin peli on ehtinyt alkaa. Siinä, että kaikki on tällä hetkellä elämässäni, kaikilla elämäni osa-alueilla, päin persettä, on siis puolensa. Koska kaikki on mielestäni jo niin huonosti, NIIN EN VOI AJATELLA ASIOIDEN VOIVAN MENNÄ ENÄÄ HUONOMMIN. Itseasiassa olen ajatellut, että EI TÄMÄ VOI TÄSTÄ ENÄÄ PASKEMMAKSI MENNÄ ja olen tehnyt vaikka mitä! Viimeksi muun muassa hyppäsin yhden miehen, kenestä olen ollut kohta puoli vuotta kiinnostunut, naamalle ja suutelin häntä oikein kunnolla yhden tanssi-illan jälkeen. Eipä ole siitäkään miehekkeestä kuulunut nyt mitään, mutta AINAKIN YRITIN JA TEIN JOTAIN ASIAN ETEEN. Että vaikka tällä hetkellä elämäni ei ole hohdokasta eikä mikään ota oikein sujuakseen, niin ainakin olen yrittänyt tehdä siitä parempaa! Kuinka moni muu voi sanoa samaa? KUINKA MONI ON EDES YRITTÄNYT?

"Jos et voi antaa anteeksi toisille, älä oleta että he voivat antaa anteeksi sinulle."

"Voit antaa itsellesi ja toisille anteeksi ihan mitä vain."

Kaikki jotka ovat pitäneet silmänsä ja korvansa auki ovat kuulleet siitä, kuinka upea ja tärkeä juttu on osata antaa anteeksi. Jokainen hengellinen johtaja, niin Jeesus ja Gandhi kuin kaikki vähemmänkin nimekkäät hahmot, on kertonut siitä tai mainitsee sen jossain vaiheessa puhuessaan elämästä ja rakkaudesta. Sanotaan, että ilman anteeksiantoa sinusta tulee katkera, ylpeä ja olet ilman hyvän ihmisen nöyryyttä. Yleinen ajatus ilman mitään epäilystä on se, että anteeksianto on ehdotonta ja välttämätöntä, jotta voit jatkaa elämässäsi eteenpäin. Ihmisen täytyy antaa anteeksi itselleen ja kaikille heille, jotka ovat tehneet hänelle väärää, ovat nämä ihmiset sitten pyytäneet ihmiseltä anteeksi tai ei.

  Mielestäni anteeksianto on hieno ja ihmisen vapauttava asia silloin, kun se on aitoa. Jos jostain syystä joudutaan valehtelemaan anteeksiantoa ja esittämään kuin olisimme pystyneet siihen, tuntuu se usein suuremmalta vankilalta kuin toisen syyttäminen ja anteeksiantamattomuus. Harmi vain, että useimmiten ihmiset juuri mieluummin sanovat antaneensa anteeksi, kuin myöntävät sen vievän vielä aikaa. Kulttuurissamme on huutava paine siitä, että hyvä ja armelias ihminen pystyy antamaan läheisilleen anteeksi tämän virheet. Jos et voi antaa anteeksi olet itse syntinen, muistoihin takertuva, katkera ja hapan. Ajatusmaailma tulee niin Raamatusta kuin myös meidän käsityksestämme rakkaudesta. Rakkaus antaa kaiken anteeksi. Tosi ystävä antaa kaiken anteeksi ainakin lopulta. Perheissä varsinkin annetaan vaikka ja mitä paskaa aina anteeksi. Vaikka anteeksiantoa pitää harrastaa aina välillä ja joskus melkein joka viikko, on se joskus vain syvältä perseestä.

  Olen aina ajatellut olevani helposti anteeksiantavainen ihminen. En hermostu helposta, en ole kovinkaan mustasukkainen enkä suutu toisille pikkuasioista. En hermostu helposti, mutta kun rajani sitten vihdoin tulee vastaan, on helvetti irti. Kuitenkin usein pystyn keskustelun jälkeen ymmärtämään toisen kannan, antamaan anteeksi ja sitten myös unohtamaan menneet. Toisin on ollut nämä pari edellistä vuotta. Eräs ystäväni yllätti minut odottamattomalla itsekkyydellä ja kai olen vieläkin järkyttynyt siitä, kuinka hän vuosia sitten heitti ystävyytemme menemään ollakseen miehen kanssa, jonka olin esitellyt hänelle ja jonka kanssa minulla itselläni oli silloin yhdenlaista juttua. En osaa arvata kuinka moni teistä huokaisee nyt syvään ja vaihtaa sivua, mutta minua se kolhaisi. Porukassamme on aina ollut erityissääntö siitä, ettei toisen miehiin tai edes entisiin kosketa. Kaikkein pahinta silloin kuitenkin oli se, että ystäväni sanoi silloin kesän alussa lopettavansa suhteen kuitenkaan koskaan niin tekemättä. Hän ei koskaan pyytänyt anteeksi, ei selittänyt tekemisiään tai edes perustellut sitä kertomalla suurista tunteista tai vastaavasta.

  Silloinen ystäväpiirimme oletti silloin, että minä tietenkin annan anteeksi. Minä olen niin anteeksiantavainen, suloinen ja ihana ihminen, etten pysty kantamaan toiselle tällaisesta asiasta kaunaa. Mutta kuinka moni teistä voi todella sanoa ihmettelevänsä sitä, että joka kerta kun yritän keskustella kyseisen ystäväni kanssa, tunnen etten voi luottaa häneen enää samalla tavalla kuin ennen. Pystyn keskustelemaan ja vetämään sitä roolia yllä, että kaikki on hyvin ja samoin kuin aina ennenkin. Ystäväni jätti miehen lopulta pari vuotta sitten sen kesän jälkeen, kun mies myönsi pettäneensä häntä kesän aikana. Ironista että ystäväni koki silloin, että minä tunnen miehen kaikkein parhaiten ja näki sopivaksi kysyä minulta neuvoa siihen, mitä hänen pitäisi tehdä. Minulla taas ei ollut tarpeeksi vaginaa sanoa hänelle, että on sinulla otsaa tulla minulle nyt vikisemään.

  Olen parin vuoden ajan onnistunut välttämään kyseistä aihetta ystäväni ja koko porukan kanssa. En puhu aiheesta, mutta en pakota itseäni myöskään väkisin unohtamaan kaikkea ja antamaan kaikkea anteeksi. Sain huomata, että kyseinen ystäväni valitsi ennemmin miehen kuin meidän ystävyyden. Koen nähneeni silloin hänen todellisen tärkeysjärjestyksensä. En ole enää vihainen, mutta en ole myöskään pystynyt vain unohtamaan. Ja se on mielestäni hyvä, sillä olen oppinut kokemuksesta. Ensinnäkin, AJATTELEMATON ANTEEKSIANTAMINEN NIILLE TYPERYKSILLE, JOTKA TEKEVÄT SINULLE PASKAA JA KUTSUVAT ITSEÄÄN YSTÄVIKSESI, ON HEVONPASKAA. Kai naiivimmallakin idiootilla tulee mieleen se ajatus, että tuollaiset paljastavat näissä tilanteissa todelliset nahkansa ja tekevät tilaisuuden tullen sen uudestaan (nähty sekin).

  Anteeksiantaminen vain siksi, että ympäristö suosii sitä vaihtoehtoa, on typerintä mitä loukattu ihminen voi itselleen tehdä. Jos tunnet itsesi loukatuksi USKALLA OLLA VIHAINEN JA ILMAISTA VIHAN TUNTEESI. Sinun ei tarvitse mennä huutamaan toisille tai nostaa itseäsi marttyyrin pallille muiden yläpuolelle. Tärkeintä on myöntää itsellesi, miltä sinusta tuntuu ja purkaa ne parhaaksi näkemälläsi tavalla. Olen todennut, että mikä tahansa nyrkkeilysäkistä käypä (paitsi toisen ruumis) on hyvä energianpurkukanava. Aina on myös löydettävissä joku tilanteen ulkopuolinen kenelle purkaa pahaa oloa myös verbaalisesti ja mitä kirjampaa kieltä käyttäen, niin sen parempi. KUNHAN ET VAIN SULJE TUNTEITASI SISÄLLESI JA YRITÄ VÄKISIN ANTAA ANTEEKSI TOISELLE VAIN SIKSI, ETTÄ SE OLISI SUOSITELTAVAA JA SOVELIASTA. Ihmisellä on täysi oikeus ilmaista itseään kun hän kokee itsenä loukatuksi ja vaatia myös muita arvostamaan hänen tunteitaan!

  UNOHTAMINEN ON YLIARVOSTETTUA. Kun ihmiselle tapahtuu jotain tällaista, ei älykäs yksilö vain anna anteeksi ja unohda sitä. Tapahtuneista otetaan opikseen ja ensi kerralla ollaan jo viisaampia! Koskaan ei saa lakata uskomasta ihmisiin, kyllä sieltä pohjasakan keskeltä löytyy välillä muutama helmikin. Mutta kaikkea ei tarvitse kiltin ja mukavankaan ihmisen kestää. Et ole tyhmä jos koet jonkun tehneen väärin sinua kohtaan, mutta kyllä OLET TUHANNEN IDIOOTTI JOS ANNAT TOISEN VIRHEEN PILATA KOKO LOPPUELÄMÄSI.

  Vaikka juoruan ystävilleni baari-illan tapahtumista siihen sävyyn, että voi olisipa ihanaa jos elämä ei olisi aina sellaista draamaa, niin silti salaa nautin ihmissuhdesotkuista ja pienestä draamasta. Tietenkin vastaani tulee myös niitä päiviä ja aamuja, kun haluaisin vain jäädä potemaan ihmissuhdekrapulaani sänkyyn peiton alle maailmalta piiloon. Mutta useimmiten tilanteissa, missä en olekaan ensimmäinen tyttöporukassa, kenet huomataan tai jos en saa kiinnostuneita katseita tai ystävistäni joku muu on huomion keskiössä, niin yritän tavoitella valokeilaa itseeni muuten. Eikä nyt saa ymmärtää tilannetta väärin. Haluan, että minut huomataan, mutta haluan että se tapahtuu hyvässä valossa enkä tee pelkän huomion vuoksi mitä vain. Sitä paitsi olen todennut, että joskus se, ettei tee mitään, juuri kerääkin ne katseet.

  Olen tällä hetkellä viikon reissulla ja pitkästä aikaa käymässä kotikaupungissani (tai yhdessä niistä). Oltuani yli kuukauden kiireinen juosten koulun ja töiden välillä on muu sosiaalinen elämäni ja baareissa käyminen jäänyt hyvin vähälle. Joten nyt, kun pääsin käymään kotipuolessa ja saanut nähdä ystäviäni ja kuppiloissa myös muita vanhoja tuttuja, on myös huomionkaipuuni herännyt uudelleen henkiin. Viime reissulla entiset miestuttavat yrittivät taas saada ajatuksistani selkoa ja saartoivat minua baarireissuilla. Nyt ei mitään. Ei mitään.

  Tuntuu typerältä myöntää haluavansa tällaista huomiota, mutta rehellisesti luulen, että se vaivaa useampaakin meistä naisista. Kun on tottunut tietynlaiseen huomionsaantiin, niin sitten kun sitä olettaa että pääsee valokeilaan taas eikä pääsekään, tuntee olevansa uudella tavalla hukassa. Mikä onkaan se minun paikka? Vielä typeremmältä se tuntuu kun huomaa itsessään sen kuinka paljon muut vaikuttavat siihen, miten näkee itsensä ja elämänsä eritavalla. Ehkä jos opintojeni ohella ehtisin käydä enemmän viihteellä ja nähdä muita ihmisiä, ei näillä reissuilla huomiontarve ja sosiaalinen elämä korostuisi niin paljon.

  Kosketin pohjaa kun ajoin pyörällä vielä hyvässä nousussa kotiin aamuyöstä. Olin ollut koko illan yllättävässä naisseurassa ihmisten kanssa, joiden kanssa en ole koskaan ollut viettämässä iltaa eikä se ollut ollut nytkään suunnitelma. Ilta oli ollut upea ja hauska, olimme tanssineet pilkkuun ja juoneet useammassa eri kapakassa nauraen yhteiselle illallemme, mikä oli kaikkien meidän mielestä ihmeellinen sattuma. Kuitenkin sitten erottuani tytöistä ja lähdettyäni ajamaan jäin miettimään vain tällaisia säälittäviä ajatuksia, kuin "Olisin niin halunnut nähdä Ollin tänä iltana." ja "Minulla on niin ikävä sitäkin kusipää Hannua, joka aina esittää niin vaikeastitavoiteltavaa." Päästyäni kotipihaan istuin melko kauan naapurin keinussa ja pohdin näitä asioita. Ihan vain sen takia, etten ollut nähnyt ketään näistä vanhoista (useimmiten idiooteista) tutuistani joita näen melkein aina täällä käydessäni, säälin siinä hetkessä itseäni ja olemassaoloani.

  Sitten siinä keinussa heräsin ajatuksiini. Totesin, kuinka typerä huomionkipeä lehmä olen. Minulla oli ollut upea ilta uusien naisystävieni kanssa ja illan päätteeksi jään ulos kylmyyteen yksin istumaan ja märehtimään sitä, kuinka kukaan mies ei ollut jutellut minulle tai en ollut nähnyt jotakuta entisistäni, jotka kaikki olen haukkunut ainakin kymmenen kertaa ja aina syystä. Mietin, että milloin minusta tuli tällainen ihminen? Joka ei tyydy mihinkään, hauskankin illan jälkeen olisi halunnut enemmän, kääntää akkaillat miesten metsästykseksi ja märehtii itsesäälissä kun joku mies ei katso häntä koko illan aikana lainkaan. HEI HALOO IDIOOTTI, RYHDISTÄYDY. LAITA ASIAT TÄRKEYSJÄRJESTYKSEEN JA NAUTI KUN SINULLA ON OLLUT HAUSKAA. Keskity siihen, mitä sinulla on, äläkä mieti sitä sinulla ei ole ja pyöri turhaan säälin oravanpyörässä, kadehdi muita. Nauti olostasi kun sinulla on elämässäsi jotain, mistä pitää kiinni ja minkä vuoksi juhlia koko yön yli.

Muistan kuinka joskus teininä luin jostain teinilehdestä artikkelin siitä, kuinka saada enemmän rakkautta elämäänsä. Ajatus oli, että kuinka nuori nainen saa enemmän romantiikkaa elämäänsä ilman miestä tai kumppania. Vaikka aihe oli naurettava, olivat vinkit mielestäni suloisia ja toimivia. Täytyi muun muassa kuunnella enemmän romanttisia kappaleita, mikä ei ollut kamalan vaikeaa tässä poppikulttuurissa, ja kuvitella olevansa laulujen "hän". Piti myös ostaa niitä magneettikirjaimia ja kirjoittaa niillä söpöjä viestejä perheenjäsenille. Kavereille neuvottiin tehtävän pikkuyllätyksiä niin kuin Amélie ja olla kertomatta, kuka yllätyksen jätti. Yleensä ystäväni kuitenkin arvasivat, että kuka oli kyseessä ja laittoivat minulle tekstiviestejä, missä luki kiitoskiitoskiitos ja pienempi kuin kolme.

  Tuntuihan tuo kaikki mukavalta, ihanaltakin ja se sulostutti elämää. Edelleen mietin, että noissa ideoissa ei ole mitään pahaa. Ne ovat oikeastaan oikein toimivia, jos haluaa elämäänsä enemmän auringonpaistetta ja vaaleanpunaista hehkua. Minulla vain oli monen vuoden pituinen kausi, kun en sitä halunnut. Olen oikeastaan vältellyt vakavia romanttisia suhteita hyvin taitavasti ja onnistunut hankkimaan ympärilleni vain monimuotoisia miessotkuja ilman lopullista parisuhdetta. Monet ystäväni, niin ne sinkut kuin nekin, jotka ovat olleet monta vuotta toimivassa parisuhteessa, ovat saaneet hyvät huumoripläjäykset seikkailuistani ja monista mokistani. Minulle sanotaan aina, kuinka vietän jännittävää elämää, miten minun kanssani aika ei käy pitkäksi ja että kaikki voisivat aina kuvitella kuinka minun kanssani varmasti keksisi vaikka mitä mielenkiintoista tekemistä.

  Tämäkin on tuntunut mukavalta, koska mieluummin olen mielenkiintoinen kuin tylsä ihminen. Ja kuka meistä ei olisi? Mutta olen kuitenkin alkanut myös kyseenalaistamaan näitä minun sotkujani. Sitä, mikä tarkoitus niillä on. Olen huomannut, että minulla on hankaluuksia sitoutua enää keneenkään, koska minulla on vielä niin paljon vanhoja juttuja, joita en pysty tai halua unohtaa ja jotka haittaavat uusien tuttavuuksien jäämistä elämääni. Olen viime aikoina pyrkinyt sulkemaan vanhoja ovia sitä mukaa, kun olen avannut uusia. Jotta liian moni ovi ei jäisi yhtä aikaa tuuleen paukuttamaan oven karmeja. Koska ennenkaikkea jatkuvat ihmissuhdeongelmat ovat aiheuttaneet minulle turhaa päänvaivaa, tuhansia kysymyksiä ilman vastauksia, liikaa sitä akkadraamaa mistä tulee mieleen vain someecards, stressiä ja unettomia öitä. Kuka hullu haluaa elää näin elämäänsä?

  Totesin tässä jokin aika sitten, että minulla on ongelma. Sitoutumisongelma. Koko talven olen yrittänyt sulkea vanhoja ovia ja polttaa mädäntyneitä siltoja alas. Olen tarttunut uusiin tuuliin ja elänyt uudessa toivossa. Olen tuonut uudelleen romantiikan elämääni. Sen sijaan, että vastaan kännykkääni coolisti "no kerro", vastaan aina kutsuen soittajaa rakkaaksi. Sama se, onko kyseessä ystävä, perheenjäsen tai jotain enemmän. He kaikki ovat minulle rakkaita ihmisiä, miksi en voisi kutsua heitä siksi. Ja se tuntuu hyvältä! Kirjoitin tänään myös ensimmäisen runoni sitten vuosiin. Uskallan välillä rauhoittua ja jäädä kuuntelemaan vain rakkauslauluja yksikseni. Vaikka sydämestä ei koskaan tila lopu, niin silti joskus vanhojen asioiden säilyttäminen siellä voi aiheuttaa tukoksia. Tunnen päässeeni joistain näistä tukkeista eroon.

  Kävellessäni yöllä takaisin kotiin jään tuijottamaan tähtiä. Jään myös nauttimaan auringon paisteesta ja sen noususta ja laskusta. Olen todennut, että elämästä nauttiminen on rakkautta. Jokainen, joka nauttii elämästään päivittäin, edes jostain pienestä asiasta, kokee kylkiensä sisuksissa rakkautta. Sellaisen nautinnon piston, mikä tuntuu niin hyvältä, että voisi olla tyytyväinen elettyyn elämäänsä, vaikka kuolisi juuri siihen. Jos haluaa elää elämäänsä täysillä, täytyy rakastua siihen. Toitotan usein itselleni "Ihastu elämään." Se on kai eräänlainen mottoni. Ja se toimii.